Siinä se nyt on. Puolentoista vuoden odotuksen jälkeen, kun perijät ovat viimein onnistuneet puristautumaan byrokratian rattaiden läpi, kauppakirja on nyt allekirjoitettu. Vuonna 1870 rakennettu päärakennus ja useita piharakennuksia. Metsää noin 16 ha.
En tiedä, mitä tästä kaikesta tulee. Välillä innostaa, välillä hirvittää. Luolamies on onnellinen, ja se on jo voitto sinänsä. Viitisen vuotta se on selannut useasti päivässä kaikki seudun myytävät asunnot, voihkinut ja huokaillut. Nytpä ei tarvitse voihkia enää, ei ainakaan sitä, että sopivaa taloa ei löydy. Raha-asioita voikin sitten ruveta huokailemaan. Edessä on noin vuoden mittainen perusremontti, ja fiksattavaahan tuossa kaikessa riittää loppuiäksi.
Minä en ole alunperin halunnut muuttaa minnekään. Olen viihtynyt käpykylän keskustassa, koska tästä sentään on kätevä matka vaikka kävellä koiran kanssa kauppaan tai kirjastoon, juosta lenkkejä eri reittejä pitkin, nähdä tuttuja, vaihtaa aina pari sanaa, huikata kuulumisia aidan yli naapurille. En ole ollenkaan varma siitä, miten pärjään syrjäkylällä.
Olen antanut muuttoon seuraavat ehdot:
1. Tuvan pinta-alasta puolet vievä maailman suurin ja rumin leivinuuni lähtee leivinuunien taivaaseen.
2. Minä päätän talon sisustuksesta.
3. Metsää minun ei tarvitse istuttaa (toivoakseni ei juurikaan edes käydä siellä).
4. Koska muutto on minulta Uhraus isolla U:lla, minua on parasta kohdella lähinnä kuin kuningatarta.
Edessä on pitkä, kivinen ja rahaa vaativa tie. Jos näette torilla laulavan naisen peltimuki kourassa, tulkaa pudottamaan mukiin pari kolikkoa. Minä se siellä kerjään rahaa Jalostajan hernekeittoon, kun talo on niellyt jo kaikki rahat, sekä entiset että tulevat.
Kommentit
Lähetä kommentti